Kuinka käy Adornolta punk?

Äkkiseltään voisi luulla, että punkilla ja saksalaisfilosofi  Theodor W. Adornolla ei ole mitään tekemistä keskenään. Ensivaikutelma voi kuitenkin pettää. Kirjailija Greil Marcusin mukaan Adornon äärimmäisen negatiiviset modernin maailman analyysit sopisivat hyvin punk-levylle.

Joitain vuosia sitten Brian Joseph Davis toteutti Marcusin idean ja julkaisi neljän kappaleen mittaisen Minima Moralia -nimisen ep:n. Levyn sanoitukset ovat peräisin Adornon 1940-luvulla maanpaossa julkaisemasta samannimisestä aforismeja ja lyhyitä esseitä sisältävästä kirjoituskokoelmasta.

Davisin levyn perusteella Adornon tekstien otsikoista saa ainakin hienoja nimiä kappaleille. Vai miltä kuulostavat esimerkiksi Johnny-Head-in-Air tai This side of the pleasure principle?

Laulumateriaaliksi Adornon pitkät ja polveilevat lauseet eivät sovi aivan yhtä hyvin.  Välillä laulu muuttuu kiireiseksi ja aivan kompastelun kynnyksellä horjuvaksi puheeksi. Parhaiten Adornon tekstit toimivatkin kappaleessa Every Work of Art is an Uncommitted Crime, jonka lauluosuus koostuu lähinnä kappaleen nimen toistosta.

Davisin Minima Moralia -ep:n voi kuunnella Ubuwebissä.

Lisää Pekka Strengistä

Nyt se Pekka Strengin Unen maa on sitten julkaistu. Vielä en ole levyä  ostanut, mutta pitää kai se joskus, ehkä piankin, hankkia.

Karjalaisen verkkolehdestä kannattaa muuten lukea Suonna Konosen Pekka Strengiä ja Unen maata käsittelevä artikkeli  Lauluja haudan takaa.  Kononen kuvaa kirjoituksessaan Unen maan syntyyn johtaneita uudelleenjulkaisuprojekteja ja arvioi hieman uutta levyä.

Aihe on Konoselle varmasti tuttu. Kononen oli puuhamiehenä Kesämaan ja Magneettiemiehen kuoleman uudellenjulkaisuhankkeissa ja kirjoitti levyjä varten Strengin elämään ja musiikkin johdattelevat kansitekstit.

Kahvia ja kapitalismikritiikkiä

Tampereella Tammelantorin laidalla sijaitsevassa kahvila Hertassa järjestetään helmikuun aikana kiinnostavia keskustelutilaisuuksia.

21.2.  kysytään  “Mitä on kapitalismi, miten se muuttuu ja vaikuttaako se lainkaan elämäämme?” Aiheesta alustaa Jussi Vähämäki, joka on tuonut suomalaiseen uutta taloutta ja uutta työtä käsittelevään tutkimukseen monia tuoreita näkökulmia ja teemoja. Esimerkiksi vuonna 2003 ilmestyneessä kirjassaan Kuhnurien kerho Vähämäki kuvaa Deleuzen, Marxin sekä autonomista marxismia lähellä olevien italialaisfilosofien (mm. Virno, Negri) avulla, millaisia vaikutuksia ja ristiriitaisuuksia  kommunikaation tunkeutuminen tuotannon ja työn jokaiseen huokoseen tuottaa. Eli miksi “on oltava kiinnostunut kaikesta välittämättä mistään”.

Viikkoa myöhemmin Jukka Peltokoski alustaa aiheesta “Mitä on tehtävä? Leninismistä prekariaattiin ja takaisin.”

Kummallakin kerralla kannattaa olla paikalla. Alustukset ovat varmasti kiinnostavia. Ja muutenkin kahvila Hertta on varsin mukava paikka. Untoblog suosittelee!

Uutta vanhaa uutta Pekka Strengiä ja muita populaarimusiikin paradokseja

Pekka Strengin levyt Magneettimiehen kuolema ja Kesämaa julkaistiin uudelleen viitisen vuotta sitten.  Uudelleenjulkaisun vuoksi raotetuista arkistoista löytyi myös runsaasti Strengin ennen julkaisemattomia äänityksiä . Nyt Emi on julkaisemassa postuumisti Strengin kolmannen levyn Unen maa.

Unen maa on kiinnostava ja ehkä myös hieman epäilyttävä tapaus siksi, että levylle ei ole koottu ainoastaan vanhoilta nauhoilta löytyneitä  kappaleaihioita, luonnoksia tai Strengin yksinään kitaran kanssa soittamia versioita. Unen maan 15 kappaleesta 13 on sovitettu uudelleen ja Strengin omia äänityksiä niillä täydentää Olympia-orkesteri, joka soitti omat osuutensa levylle yli 30 vuotta Strengin jälkeen.

Tämä ratkaisu pistää silmään, koska se sotii niin selvästi populaarimusiikissa yleistä alkuperäisen ja autenttisen myyttiä vastaan. Myytin mukaan levyt välittävät bändin tai artistin näkemyksen ilman suurempia vääristymiä. Levytysten viitepisteenä onkin usein live-tilanne, jonka energisyys ja autenttisuus halutaan taltioida. Usein tavoitteen ja keinojen yhdistelmä muodostaa kuitenkin paradoksin. Jotta livesoiton tunnelma välittyisi mahdollisimman puhtaasi,  turvaudutaan päällekkäisäänityksiin ja moniin muihin studiotekniikan mahdollisuuksiin. Autenttisuus on tulos siitä, että äänityksiä  on manipuloitu erittäin raskaalla kädellä.

Unen maassa tämä usein kätketty ja tietoisesti unohdettu paradoksi tulee konkreettisesti näkyväksi (ja kuultavaksi). Autenttisuuden perään haikailevat saattavat helposti ajatella, että Strengin omaleimaisuus ja soundi on pilattu.  Näin voi hyvinkin käydä.  Myyteistä irti pyristelleet ehkä pohtivat, että saavat kuulla palan Strengin hienoa musiikki, joka olisi voinut kadota iäksi. Tämäkin on mahdollista.

Pelivuoden 2009 näkymiä

Vuosi 2008 oli kova pelivuosi. Mutta miltä näyttää vuosi 2009? Tässä Wired-lehden näkemys 11 kiinnostavimmasta pelistä.

Xboxin omistajana ja Grand Theft Auto -sarjan  “fanina” ennakkosuosikkini tuolta listalta on GTA IV:n laajennusosa The Lost and the Damned. Vähintään yhtä innokkaasti odotan Skate 2:ta. Sitä Wired ei listallaan maininnut, mutta vähät siitä.

Olutsnobismia, osa 2

New York Times kertoo olutsnobismin viimeisimmästä trendistä: oluesta, joka kypsytetään viskin ja viinin tavoin tammitynnyreissä.

Jutun mukaan oluenvalmistajat ovat pitkään karttaneet puutynnyreitä pitääkseen puun tuottamat aromit erossa oluesta.  Viime vuosina yhä useammat panimot ovat kuitenkin ottaneet puutynnyrit jälleen käyttöönsä rikastaakseen oluidensa makukirjoa.

Kuulostaa hyvältä.  Milloinkahan näitä oluita päästään maistamaan Suomessa?

Ensimmäiset rakettikuvat

Tänä uutena vuotena kuvasin ensimmäistä kertaa ilotulitusta.  Aiempina kertoina vanha filmijärkkäri ei koskaan sattunut mukaan tai sitten en vain jaksanut raahata sitä kuvauspaikalle. Puoli vuotta sitten hankittu digikamera oli tässäkin suhteessa näppärämpi kaveri.

Kuvia on vain kolme, sillä meillä oli vain kolme rakettia – tai pataa tai mitä lie.  Flunssan ja kuumeen takia ei huvittanut mennä katsomaan ja kuvaamaan kaupungin järjestämään ilotulitusta.

Kaksi ensimmäistä rakettia oli roomalaisen kynttilän ja jonkinlaisen suihkun yhdistelmiä. Niistä toinen, jonka pallot ja suihkut ylsivät vain muutaman metrin korkeuteen, oli aika surkuhupaisa tapaus. Silti se herätti suurimmat tunteet.  En muista milloin ilotulitus olisi naurattanut yhtä paljon. Viimeisenä  oli hieman isompi patatyylinen paukku,  josta  tuli suihkun lisäksi  taivaalle samanlainen kuvio kuin tavallisista raketeista. Kamera oli kuitenkin sen verran kohmeessa, että sain kuvattua vain suihkun.  Kun kamera oli lopulta valmis uutta kuvaa varten, pata oli pihissyt loppuun.