Uusi uljaampi Megafoni

Vähän aikaa näytti jo siltä, että verkkolehti Megafonin toiminta oli hiipumassa. Tekstejä julkaistiin yhä harvemmin ja toiminta oli muutenkin jäissä. Oliko uusi talousjärjestelmämme kietonut jo sen kriitikotkin sisäänsä?

Ei sentään. Megafonilaiset olivat koko ajan työn touhussa.  Tulokset paljastuivat vuoden vaihteessa, kun verkkolehti siirtyi uuteen osoitteeseen ja sai uuden formaatin.

Jatkossa Megafonia julkaistaan erillisinä numeroina aikakauslehtien tutuksi tekemään tapaan. Jo julkaistu ensimmäinen numero keskittyy muun muassa väen käsitteen kritiikkiin, ja sen kirjoittajiin kuuluvat Megafonin suomalaisen vakiokaluston lisäksi Antonio Negri ja Slavoj Zizek. Lisäksi Megafonin sivuilla on nykyään blogi, eli keskustelu ei rajoitu vain lehden eri numeroissa julkaistuihin artikkeleihin.

Jatkossa terävimpiä suomenkielisiä yhteiskuntaa, taloutta, kulttuuria ja politiikka koskevia kirjoituksia voi lukea osoitteessa http://www.megafoni.org/.

Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo: Hiekkarantaa

Porilainen Rättö ja Lehtisalo on liikkunut levyillään  junnaavaan vähäeleisen krautrockin ja psykedeelisen avaruusdiskon välillä. Kauko Röyhkän kanssa tehdyllä Hiekkarantaa-levyllä tutut ainekset on suodatettu uudenlaisen lähestymistavan läpi.

Röyhkän suoraviivaisella laululla ja kaipauksen värittämillä sanoituksilla on huomattava rooli. Ne saavat kuitenkin yllättäviä sävyjä yhdistyessään akustisella kitaralla soitettuihin riffieihin, monikerroksisiin äänimaalailuihin ja kulmikkasiin rytmeihin. Välillä kappaleissa ollaan maanläheisissä tunnelmissa. Toisinaan karataan korkeampiin sfääreihin.

Hiekkarantaa on kaikkea muuta kuin ryppyotsaisen vakava levy.  Se on paikoin jopa humoristinen ja hauska,  mutta ei kuitenkaan jää pelkän tyhjänpäiväisen vitsin tasolle.

Grand Theft Auto IV: The Lost and the Damned

Jos nyt laskin aivan oikein, Grand Theft Auto IV:n laajennusosa The Lost and the Damned ilmestyy ladattavaksi Xbox-liveen tänään kello kymmeneltä Suomen aikaan.

Tiedostojen latautuessa pelitunnelmaan voi virittäytyä lukemalla IGN:n jutun tai Teamboxin arvion lisäosasta.

Woody Allen

Woody Allenilta tulee joka vuosi uusi elokuva melkein yhtä varmasti kuin hiekoitetut tiet puhkovat keväisin polkupyörän renkaan. Vuodesta 1982 lähtien Allenin työtahtina on ollut vähintään yksi elokuva vuodessa.  Vaikka Vicky Cristina Barcelona pyörii vielä teattereissa, uutisten mukaan Allen on jo valmistelemassa uutta elokuvaa. Kuvaukset on tarkoitus aloittaa kesällä.

Woody Allenin tuotannossa on ollut paljon ylä- ja alamäkiä.  70-luvun loppu ja 80-luku olivat vahvaa kautta, ja suurin osa Allenin “klassikoista”, kuten Annie Hall ja Manhattan, on tehty tuona aikana. 90-luvulle mahtui paljon epäonnistumisia, vaikka Allen teki silloinkin monta ihan hyvääkin elokuvaa. Niistä kannattaa mainita ainakin Miehiä ja vaimoja, Celebrity ja Harry pala palalt. Viime vuosina suunta on ollut taas selvästi ylöspäin.  Match Point oli jo erinomainen elokuva,  Cassandra’s Dream huomattavasti keskivertoa parempi, samoin Vicky Cristina Barcelona. Uudelta elokuvalta uskaltaa siis odottaa paljon.

Pekka Streng ja Unen maa – vielä kerran

On vaikea sanoa, mitä muuta levyä kuuntelee ja arvioi yhtä vahvojen ennakkoluulojen ja mielikuvien läpi kuin Pekka Strengin ja Olympia-orkesterin Unen maata. Levyyn on hankala suhtautua neutraalisti, kun tietää että Olympia-orkesteri soitti oman osuutensa levylle lähes 40 vuotta Strengin jälkeen. Usein levyä kuunnellessa ajatukset karkaavatkin melko kauas itse asiasta. Sen sijaan, että kuuntelisi vain musiikkia, sitä huomaakin miettivänsä, mihin suuntaan Olympia-orkesteri Strengin sävellyksiä vie.

Olympia-orkesterin osuutta oleellisempaa on kuitenkin se, onko Unen maa ylipäätään hyvä levy. Ja kyllä, Unen maa on kaikin puolin varsin vahva teos, vaikka se ei aivan Strengin edellisten levyjen tasolle ylläkään.

Unen maan kappalevalikoima tuo hyvällä tavalla mieleen Kesämaan ja Magneettimiehen kuoleman. Levyllä on svengaavia rallatuksia kuten Sammakko Sim, jonka lastenlaulumainen poukkoilu liikkuu ärsyttävän ja ihastuttavan välimailla.

Suruperhonen on puolestaan hyvä esimerkki Strengin hallitsemasta rauhallisen kauniista folk-tunnelmoinnista. Unen maalla on myös muutama hieman eeppisempi ja hillitysti rokkaava kappale, esimerkiksi Metsästäjä. Aiempiin levyihin verrattuna ehkä suurin ero on psykedeelisen yleisilmeen puute.

Olympia-orkesterin sovitukset ovat pääosin melko onnistuneita muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Kappaleella Olen rakastunut bändi revittelee niin antaumuksella, että varsinaista ideaa jää ihmettelemään. Levyn päättävä Luumupoika puolestaan kasvaa imelän korniksi balladiksi. Kappaleen antikliimaksi on vahvasti kaiutettu saksofonisoolo, jonka taustalla koskettimet maalailevat mautonta äänimattoa. Tämä on harmi, sillä Luumupoika vaikuttaa kappaleelta, joka olisi kantanut erinomaisesti ilman turhaa paisutteluakin.

Olympia-orkesterin suurin virhe onkin, että se ei tunnu luottavan Strengin kappaleiden voimaan. Bändi korostaa välillä aivan liikaa alkuperäisen sävellyksen hilpeää tai surullista tunnelmaa. Parhaimmillaan orkesteri onkin niissä kappaleissa, joissa se tukee vähäeleisesti Strengin omaa soittoa. Esimerkiksi Noidat, Metsästäjä, Topi Jäppisen koti ja Kohtalo ovat kaikin puolin upeita kappaleita.

Vaikka EMI haluaisikin kasvattaa levyllä vain kassaansa, voi levyn julkaisua siitä huolimatta pitää kulttuuritekona.